Hei. Mun nimi on Emerentia. Mulla on lapset Pirpana ja Ipana, pari koiraa ja lauma kaneja. Mä olen 32-vuotias, eronnut 1,5 vuotta sitten ja haaveilen edelleen löytäväni sen oikean. Tämä blogi kertoo minun tarinani. Tervetuloa, hyppää mukaan!

 

 

Mä olin maannut kaksi aurinkoista päivää vuoteessa ja märehtinyt. Märehtinyt siksi, koska mies johon olin kesän kuumina hehkuvina päivinä rakastunut, oli tehnyt katoamistempun. Lapsiraukat joutuivat syömään saarioisten äitikultien tekemää pöperöä, kun oma äitikulta makasi vuoteessa pimennysverhojen takana ja yritti kehrätä ohutta kalvoa vereslihalle revityn sielunsa suojaksi.

Onneksi prinsessa saapui vihreällä volkkarillaan, kiskoi sammakon ylös vuoteesta ja keitti kahvia. Ystävien merkitystä ei pidä vähätellä tässä elämässä. He ovatkuin sade, joka elvyttää kuivuneen puutarhan.

Mä olin kaamean näköinen, tukka rasvainen kuin autonrassaajan rätti ja vanhat pieruverkkarit päällä lopottamassa. Totesinkin ystävälleni, että tuun varmaan jäämään yksinäiseksi vanhaksipiiaksi, joka löydetään kotoaan puoliksi syötynä kissa- ja koiralauman keskeltä, sitten kun lapset muuttavat pois kotoa.

Mutta, yhtäkaikki, parin tunnin kahvittelun ja juttelun jälkeen alkoi aurinko paistaa tähänkin risusavottaan ja päätin, että sängyssä makaaminen saa riittää. Huomenna menen kouluun ja aloitan uuden lehden tässä elämässä. Ehkäpä jokin uusi romanssinpoikanen pulpahtaa jostain...? Ei, ei! Miehet on sikoja. Pari kiloa joutaisi mennä. Ipana kysyi minulta tänää odotanko vauvaa kun mahani on noin pullea. Siispä ruokaremontti, liikuntaa ja tiukkaa opiskelua. Ja ehkä sitten johonkin väliin se romanssinpoikanenkin...
Aloitin ruokaremontin tekemällä ihanaa tonnikala-fetasalaattia ja syömällä sitä rekkamiehen annoksen iltapalaksi. Eihän salaatti lihota vai mitä?